Itsemurhakeskeisyys
Feb 12, 2019 10:53:51 GMT 2
Post by goljatsammakko on Feb 12, 2019 10:53:51 GMT 2
Varmaan jokainen, jolle nykyinen transkulttuuri on yhtään tuttu asia, on törmännyt painokkaaseen itsemurhapuheeseen, kuinka transihmisten kokema syrjintä johtaa itsemurhaan.
Niinkin mielenkiintoisesti otsikoiduissa artikkelissa kuin "Transarpajaisissa jokainen arpa ei voita" (koska alaansa koulutettujen ihmisten työ on mielivaltaista arpomista, ja vain oman tahdon läpisaaminen voitto), haastateltu sanoo:
Nimenomaan "johtaa". Tuntuu, mitä tahansa somea katsookin, transpiireissä itsemurha on kokoajan läsnä seurauksena, johon syrjintä ja hoitotoimenpiteittä jääminen johtaa. Itsemurha ei ole monisyinen ratkaisu, johon transihminen päätyy, valinta, jonka hän tekee, vaan pakko, johon hän joutuu, koska maailma on paha.
"Näitä asioita ei kannata kiirehtiä - mieti nyt vielä pari vuotta", "tytöt saavat olla ihan niin maskuliinisia kuin ovat" tai vastaavat lauseet kehonsa kanssa kamppailevalle ja identiteettiään pohtivalle nuorelle (koska sellainenhan ei normaalisti kuulu nuoruuteen mitenkään), on kuin kehottaisi nälkäistä kansaa syömään leivoksia, jos heillä ei ole leipää. Transpoliklinikka myös antaa jäähyjä silkkaa pahuuttaan, mistään muusta ei voi olla kysymys.
Niinhän anorektikot ja alkoholistitkin ajattelevat, että läheiset tai terveydenhuollon työntekijät yrittäessään saada heitä syömään tai lopettamaan juomisen, ovat pahoja, tyhmiä, ymmärtämättömiä, mutta jotenkin hämmentävästi he eivät ole onnistuneet saamaan talutusnuoraansa muita kuin samasta ongelmasta kärsiviä. Tai siis ei se hämmentävää ole, vaan se, että setalaiset ovat onnistuneet tässä, missä muut ryhmät eivät. (Itsensä nälkiinnyttäjät tai maksansa tuhoajat eivät myöskään millään tavalla todista, etteikö ihminen aina tietäisi, mikä on hänelle itselleen parhaaksi, olipa kyseessä lapsi tai aikuinen.)
Varmasti jenkeissä transihmisten itsemurhaluvut (Suomesta ei taida olla tilastoja..?) ovat suuria, mutta niin ovat varmaan myös alkoholia runsaasti käyttävissä perheissä kasvaneiden. Vaan eivät raittiusliikkeet sillä argumentoi äitien ja isien päihteidenkäyttöä vastaan kampanjoidessaan. Pidettäisiinkö sitä jopa jonain outona manipulointina, jos ne niin tekisivät?
Itsemurhista yleisesti puhuttaessa itsemurhaajien vanhemmat nähdään ja halutaan nähdä syyttömämpinä kuin mitä he joissain tilanteissa ehkä ovatkaan, muuten, mutta vastuu transihmisten itsemurhasta on aina kaikilla muilla kuin tekijällä, kuten hänen vanhemmillaan.
Näin SinäTuubassa pätkän, jossa minulle entuudestaan vieras, transagendaa ilmeisesti muuallakin kommentoinut jamppa nimeltä Ben Shapiro oivallisesti huomautti, että Yhdysvalloissa etnisille vähemmistöille oikeudet eivät ole tulleet kuin manulle illallinen, ja heidän itsemurhalukunsa ovat pienemmät kuin enemmistön. Liioin sota-aikoina elämä ei liene ollut ruusuilla tanssimista, eikä silloinkaan itsemurhatilastot räjähtäneet. Millä perusteella siis voidaan vetää niin suoria yhtäläisyysviivoja transihmisten kokeman syrjinnän ja heidän itsemurhiensa välille, kun moni muukin ihmisryhmä kokee syrjintää? Miksei aprikoida, että heidän itsemurhien takana olisi muitakin syitä kuin syrjintä? Onko heidän kokemansa syrjintä niin poikkeuksellista ja ainutlaatuista, että vaikkapa Tansanian albiinojen kokema syrjintä ei vedä sille vertoja?
Jos ajatellaan jotain aspergeria tai ADHD:ta, he saattavat kokea sekä kotona, koulussa, töissä että harrastuksissa syvää kelpaamattomuutta ja kuulluksi ja nähdyksi tulemattomuutta: etteivät he ymmärrä, mitä heiltä odotetaan ja kun ymmärtävät, yrittävät parhaansa ja se ei riitä. Kehodysforiselle nuorelle ei liene helppoa viikoittain vaihtaa vaatteita jumppatuntien yhteydessä, mutta se ei vaikuta siihen, miten jaksaa istua pulpetilla 6 tuntia päivässä aisteja kuormittavassa ympäristössä tai miten tienata elantonsa, kun keskittymiskyky ei riitä työtehtävien loppuunsaattamiseen tai mistä saada ystäviä ja pärjätä ihmissuhteissa, kun toisten eleiden ja motiivien tulkinta tuntuu ylivoimaiselta. Miksi silti ilman ymmärrystä jääminen ja pakko sopeutua yhteiskuntaan neurologisen vaivan kanssa ei johda kuolemaan? Miksi ADHD tai autismi eivät johda kuolemaan, miksi heidän itsemurhansa on valinta?
(Miksei Amnesty tai mikään muukaan taho muuten puutu siihen, että asperger- tai ADHD-diagnoosin saaminen edellyttää tutkimusten läpikäymistä, eivätkä diagnoosia saa kaikki sitä haluavat, ja miksei monia haastattelukertoja ja lomakeryppäiden täyttämistä sisältäviä tutkimuksia kutsuta "nöyryyttäväksi" tai "temppuradaksi"?)
Minulla itselläni on epilepsia. Epilepsia-keskusteluryhmissä on ihmisiä, joilta lähtee ajokortti ja he asuvat landella ja matkaa riittää sekä lähimpään ruokakauppa saati työpaikkaan. Heille vastataan aina, että ota yhteyttä Epilepsialiittoon ja kysy sieltä neuvoja, selvitä, onko sinulla mahdollisuus taksikorttiin, ja jos perheessä on 17.v lasta, hae hänelle lupaa ajokorttiin etuajassa - ja jos nyt käy niinkin, että työpaikan menetät, niin elämä jatkuu ilman sitäkin. (Suomessa ne ajokiellot ovat vielä aika tiukat, tiukemmat kuin monessa muussa maassa, mutta kenenkään en ole kuullut valittavan, että ne olisivat tarpeettomia.)
Transagendassa sen sijaan ei ratkaisuja esitetä, ei vaihtoehtoja niille, jotka eivät saa haluamiaan hoitotoimenpiteitä, vaihdettua merkintää passiin tai muuta - ainoa ratkaisu on saada haluamansa, tai sitten kuolla.
Niinkin mielenkiintoisesti otsikoiduissa artikkelissa kuin "Transarpajaisissa jokainen arpa ei voita" (koska alaansa koulutettujen ihmisten työ on mielivaltaista arpomista, ja vain oman tahdon läpisaaminen voitto), haastateltu sanoo:
– Hoitamattomana sukupuoliristiriita voi johtaa kuolemaan, Aleksi sanoo.
Nimenomaan "johtaa". Tuntuu, mitä tahansa somea katsookin, transpiireissä itsemurha on kokoajan läsnä seurauksena, johon syrjintä ja hoitotoimenpiteittä jääminen johtaa. Itsemurha ei ole monisyinen ratkaisu, johon transihminen päätyy, valinta, jonka hän tekee, vaan pakko, johon hän joutuu, koska maailma on paha.
"Näitä asioita ei kannata kiirehtiä - mieti nyt vielä pari vuotta", "tytöt saavat olla ihan niin maskuliinisia kuin ovat" tai vastaavat lauseet kehonsa kanssa kamppailevalle ja identiteettiään pohtivalle nuorelle (koska sellainenhan ei normaalisti kuulu nuoruuteen mitenkään), on kuin kehottaisi nälkäistä kansaa syömään leivoksia, jos heillä ei ole leipää. Transpoliklinikka myös antaa jäähyjä silkkaa pahuuttaan, mistään muusta ei voi olla kysymys.
Niinhän anorektikot ja alkoholistitkin ajattelevat, että läheiset tai terveydenhuollon työntekijät yrittäessään saada heitä syömään tai lopettamaan juomisen, ovat pahoja, tyhmiä, ymmärtämättömiä, mutta jotenkin hämmentävästi he eivät ole onnistuneet saamaan talutusnuoraansa muita kuin samasta ongelmasta kärsiviä. Tai siis ei se hämmentävää ole, vaan se, että setalaiset ovat onnistuneet tässä, missä muut ryhmät eivät. (Itsensä nälkiinnyttäjät tai maksansa tuhoajat eivät myöskään millään tavalla todista, etteikö ihminen aina tietäisi, mikä on hänelle itselleen parhaaksi, olipa kyseessä lapsi tai aikuinen.)
Varmasti jenkeissä transihmisten itsemurhaluvut (Suomesta ei taida olla tilastoja..?) ovat suuria, mutta niin ovat varmaan myös alkoholia runsaasti käyttävissä perheissä kasvaneiden. Vaan eivät raittiusliikkeet sillä argumentoi äitien ja isien päihteidenkäyttöä vastaan kampanjoidessaan. Pidettäisiinkö sitä jopa jonain outona manipulointina, jos ne niin tekisivät?
Itsemurhista yleisesti puhuttaessa itsemurhaajien vanhemmat nähdään ja halutaan nähdä syyttömämpinä kuin mitä he joissain tilanteissa ehkä ovatkaan, muuten, mutta vastuu transihmisten itsemurhasta on aina kaikilla muilla kuin tekijällä, kuten hänen vanhemmillaan.
Näin SinäTuubassa pätkän, jossa minulle entuudestaan vieras, transagendaa ilmeisesti muuallakin kommentoinut jamppa nimeltä Ben Shapiro oivallisesti huomautti, että Yhdysvalloissa etnisille vähemmistöille oikeudet eivät ole tulleet kuin manulle illallinen, ja heidän itsemurhalukunsa ovat pienemmät kuin enemmistön. Liioin sota-aikoina elämä ei liene ollut ruusuilla tanssimista, eikä silloinkaan itsemurhatilastot räjähtäneet. Millä perusteella siis voidaan vetää niin suoria yhtäläisyysviivoja transihmisten kokeman syrjinnän ja heidän itsemurhiensa välille, kun moni muukin ihmisryhmä kokee syrjintää? Miksei aprikoida, että heidän itsemurhien takana olisi muitakin syitä kuin syrjintä? Onko heidän kokemansa syrjintä niin poikkeuksellista ja ainutlaatuista, että vaikkapa Tansanian albiinojen kokema syrjintä ei vedä sille vertoja?
Jos ajatellaan jotain aspergeria tai ADHD:ta, he saattavat kokea sekä kotona, koulussa, töissä että harrastuksissa syvää kelpaamattomuutta ja kuulluksi ja nähdyksi tulemattomuutta: etteivät he ymmärrä, mitä heiltä odotetaan ja kun ymmärtävät, yrittävät parhaansa ja se ei riitä. Kehodysforiselle nuorelle ei liene helppoa viikoittain vaihtaa vaatteita jumppatuntien yhteydessä, mutta se ei vaikuta siihen, miten jaksaa istua pulpetilla 6 tuntia päivässä aisteja kuormittavassa ympäristössä tai miten tienata elantonsa, kun keskittymiskyky ei riitä työtehtävien loppuunsaattamiseen tai mistä saada ystäviä ja pärjätä ihmissuhteissa, kun toisten eleiden ja motiivien tulkinta tuntuu ylivoimaiselta. Miksi silti ilman ymmärrystä jääminen ja pakko sopeutua yhteiskuntaan neurologisen vaivan kanssa ei johda kuolemaan? Miksi ADHD tai autismi eivät johda kuolemaan, miksi heidän itsemurhansa on valinta?
(Miksei Amnesty tai mikään muukaan taho muuten puutu siihen, että asperger- tai ADHD-diagnoosin saaminen edellyttää tutkimusten läpikäymistä, eivätkä diagnoosia saa kaikki sitä haluavat, ja miksei monia haastattelukertoja ja lomakeryppäiden täyttämistä sisältäviä tutkimuksia kutsuta "nöyryyttäväksi" tai "temppuradaksi"?)
Minulla itselläni on epilepsia. Epilepsia-keskusteluryhmissä on ihmisiä, joilta lähtee ajokortti ja he asuvat landella ja matkaa riittää sekä lähimpään ruokakauppa saati työpaikkaan. Heille vastataan aina, että ota yhteyttä Epilepsialiittoon ja kysy sieltä neuvoja, selvitä, onko sinulla mahdollisuus taksikorttiin, ja jos perheessä on 17.v lasta, hae hänelle lupaa ajokorttiin etuajassa - ja jos nyt käy niinkin, että työpaikan menetät, niin elämä jatkuu ilman sitäkin. (Suomessa ne ajokiellot ovat vielä aika tiukat, tiukemmat kuin monessa muussa maassa, mutta kenenkään en ole kuullut valittavan, että ne olisivat tarpeettomia.)
Transagendassa sen sijaan ei ratkaisuja esitetä, ei vaihtoehtoja niille, jotka eivät saa haluamiaan hoitotoimenpiteitä, vaihdettua merkintää passiin tai muuta - ainoa ratkaisu on saada haluamansa, tai sitten kuolla.